Travelfood

Olen muutaman kerran vieraillut Kanadassa ja tämänkertainen 3-päiväinen käyntini Montréalissa aiheutti muutaman negatiivisen huomion, jonka ajattelin jakaa. Ensinnäkin, en vaan pysty olemaan ällistelemättä juomarahakulttuuria. Euroopassa olen tottunut maksamaan tuotteen tai palvelun julkaistua hintaa, mutta USA:ssa ja Kanadassa loppuhinta onkin jotain ihan muuta. Ravintola-aterian hinnaksi saatetaan ilmoittaa esimerkiksi 50 Kanadan dollaria. Kun saat laskun, siihen on lisätty kahdet verot (yhteensä 15%), jolloin hinnaksi tulee 57,50 Kanadan dollaria. Tämän lisäksi tarjoilija odottaa saavansa ainakin 15% juomarahan palvelusta, joka ei todellakaan ylitä eurooppalaisen tarjoilijan asennetta vaikkei tämä odotakaan tippiä.  Kun maksat 15% tippiä (jolloin ravintolalaskun loppuhinnaksi nousee 65 Kanadan dollariin) saat innottomia katseita tarjoilijalta, joka olisi toivonut 20% tai 25%, jolloin koet asiakkaanakin pettyneen olon vaikka olet maksanut ateriasta runsaasti. Joten, maksat luultavasti enemmän palveluista ja tuotteista USA:ssa ja Kanadassa kuin niiden maiden kansalaiset maksavat Euroopassa, vaikka heidän mielestään europpalaiset julkaistut hinnat ovat suuria! Toivon todellakin, että tippikulttuuri lakkaisi pian olemasta ja että sitä muistetaan enää muinaisreliikkinä.  

Puhun jonkin verran ranskaa ja tullessani Montréaliin olin innostunut saadessani käyttää tätä kieltä. Kun kaupassa puhuin ranskaa, palvelukieli siirtyi kuitenkin nopeasti englanniksi. Enkö puhunut tarpeeksi hyvää ranskaa? Jossain vaiheessa ymmärsin, että ilmiöllä saattaa olla yhteys Kanadan kaksikieliseen tilaan. Ranskankieliset ovat tottuneita siihen, että maan englanninkieliset yrittävät puhua heidän kanssaan ranskaa, jolloin heidät ”paljastetaan” muuttamalla puheen englanniksi. Tämä saattaa olla Kanadan tapa, mutta turistille tulee paha mieli siitä, että edes yritti puhua ranskaa. 

Kolmas ärsyttävä asia koskee kaikkia maailman ravintoloita, mutta se konkretisoitui minulle Montreálissa. Jotkut ravintolat eivät julkaise ruokalistaansa millään muulla tavalla kuin QR-koodilla. Asiakkaalta odotetaan, että hän omalla kännykällään skannaa ravintolan ruokalistaa hintoineen. Turistit ovat useimmiten riippuvaisia wifi-yhteyksistä, jotta pääsee ulkomailla Internetiin. Istahdimme ravintolaan, jolla ei ollut wifiä tarjolla, jolloin emme päässeet käsiksi ravintolan ruokalistaan. Tarjoilija (joka oli odottanut suurta tippiä hyvästä palvelusta) ei pystynyt kertomaan ravintolan tarjontaa hintoineen, joten lähdimme ravintolasta ja tarjoilija osoitti selvästi, että me asiakkaat käyttäydyimme huonosti tehdessämme niin! 

Neljäs näkemykseni koskee Montréalin keittiön ylpeyden aihetta: heidän savustettu liha-voileipäänsä. Se tarjoillaan ruisleivässä, mutta se on paljon vaaleampi kuin se ruisleipä, johon olemme tottuneet Pohjois-Euroopassa. Savustettu liha muistuttaa italialaista pastramia. Toinen gourmet-elämys on nimeltään poutine, eli diktaattorin mukaan nimetyt ranskalaiset perunat ruskeassa kastikkeessa. Toivottavasti sen aterian verot ja tipit eivät kerrytä diktaattorin kassaa! Mutta täytyy myöntää, että Kanadan tunnettu vaahterasiirappi on kyllä hyvä ja se toimii yllättävän hyvin erilaisten ruokien makeuttajana. 

matka, matkakokemuksia, Montreal, ruoka, USA